Mihin eettistä kauppaa tarvitaan?

Erilaisten eettisen kaupan aloitteet – tunnetuimpina varmasti Reilun kaupan tuotteet – pyrkivät uudistamaan maailmankaupan nykyisiä käytäntöjä. Maailmankauppa taas on erityisesti talouden 'globalisoituessa' yhä monimutkaisempaa. Siten kysymyksen 'mihin eettistä/reilua kauppaa tarvitaan?' voisi olettaa vaativan erittäin monimutkaista vastausta.

Käytännössä kysymykseen voi kuitenkin antaa yksinkertaisen vastauksen. Ja yksinkertaisinta on aloittaa siitä mihin eettisempää kauppaa ei ainakaan tarvita: hyväntekeväisyyteen.

Kuten esimerkiksi Eettisen kaupan puolesta ry on toiminnassaan tuonut esille, eettisessä kaupassa ei ole missään nimessä kyse hyväntekeväisyydestä. Vaikka eettisen kauppaan osaltaan liittyvä ilmaisu 'Reilu kauppa' monille viittaisikin siihen että Reilun kaupan tuotteen ostaja maksaa kahvistaan tai banaaneistaan vapaaehtoisesti enemmän kuin 'tarvitsisi', ja auttaa sitä kautta esimerkiksi jotakuta köyhää nicaragualaista tai etiopialaista lasta pääsemään kouluun - samalla tavalla kuin jos antaisi lahjoituksen vaikkapa Unicefille – tästä ei ole kyse.

Mihin eettistä kauppaa sitten tarvitaan? Lyhyesti sanottuna, korjaamaan niitä perustavia epäoikeudenmukaisuuksia, jotka liittyvät nykyiseen maailmankauppaan, ja jotka syntyvät monien köyhien maiden tuottajien ja työntekijöiden nykyisestä erittäin heikosta asemasta tässä kaupankäynnissä. Perussyy heidän heikkoon asemaansa taas on yksinkertainen. Kun kansainvälinen kilpailu kiristyy, tuottajilla esimerkiksi rikkaissa teollisuusmaissa tai Aasian nousevissa talouksissa on mahdollisuuksia sijoittaa yhä suurempia summia tuotantonsa tehostamiseen – monilla köyhempien maiden tuottajilla ei tähän ole varaa.

Ongelmana on, että kilpailukyinen tuotanto nykyisessä maailmankaupassa vaatii tunnetusti yhä enemmän sijoituksia esimerkiksi koneisiin tai muuhun kalustoon tehtaissa, tai maataloudessa esimerkiksi kastelujärjestelmiin tai koneistukseen. Samaten kilpailukykyinen tuotanto vaatii yhä monimutkaisempaa teknologiaa, jonka kehittäminen tai hankkiminen taas maksaa koko ajan enemmän. Lisäksi erityisesti juuri teknologisten vaatimusten kasvaessa, kilpailukykyiseen tuotantoon tarvitaan myös yhä enemmän koulutettua työvoimaa.

Monilla köyhempien maiden tuottajilla on kuitenkin niukasti mahdollisuuksia ja voimavaroja tarvittaviin panostuksiin. Näissä maissa kilpailukykyä heikentää lisäksi vielä yhteiskunnan puutteellinen toimintaympäristö, joka nostaa huomattavasti tuotantokustannuksia. Esimerkiksi ilman kattavaa tieverkostoa, luotettavaa ja edullista energianjakelua tai kattavan koulutusjärjestelmän takaamaa riittävää määrää osaavaa työvoimaa tuotantokustannukset eivät nykytilanteessa yksinkertaisesti ole kilpailukykyistä. Eikä monissa talousvaikeuksista jo vuosikymmeniä kärsineissä köyhissä maissa ole todellakaan ollut varoja toimivan talousympäristön luomiseen.

Mihin tämä köyhien maiden tuottajien heikentynyt kilpailukyky on käytännössä johtanut? Yksinkertaisesti sanottuna, vähentyneisiin toimeentulonmahdollisuuksiin. Kilpailun maailmanmarkkinoilla koventuessa, köyhien maiden vientimahdollisuudet ovat usein vähentyneet. Ja samanaikaisesti toimeentulomahdollisuudet ovat vähentyneet usein myös köyhien maiden omilla kotimarkkinoilla, kun kotimaisia markkinoita on viime vuosikymmeninä jouduttu avaamaan ulkomaiselle kilpailulle - esimerkiksi kehitysavun tai velkahelpotusten saamisen ehtona.

Käytännössä monissa köyhissä maissa toimeentuloa on siten ollut pakko hankkia mistä tahansa tarjolla olevista lähteistä. Usein tämä on tarkoittanut nimenomaan mitä tahansa vientituotteita. Väestön alhaiset tulot ja ostovoima eivät yksinkertaisesti riitä tarjoamaan tarpeeksi kotimaista kysyntää - ja siksi vienti on usein ollut ainoa vaihtoehto.

Kun vaihtoehtoja välttämättömän toimeentulon hankkimiseen on monissa maissa ollut vähän, tuottajien on ollut pakko myydä omia tuotteitaan – tai työntekijöiden omaa työtään - maailmanmarkkinoille millä hyvänsä hinnalla. Tämä on tarkoittanut kokonaisuudessaan jyrkästi vähentyneitä vientituloja tuotteiden (tai työn) hintojen laskiessa samalla kun monia köyhien maiden vientituotteita kuten kahvia tai kaakaota myydään kansainvälisille markkinoille määrällisesti enemmän kuin koskaan.

Jopa niissä suhteellisen harvalukuisissa köyhissä maissa joissa olosuhteet ovat olleet riittävän hyvät työvoimavaltaisen teollisuustuotannon syntyyn, esimerkiksi vaatetusteollisuudessa tai kulutuselektroniikan kokoonpanoteollisuudessa, työtä ei silti riitä kaikille ja miljoonat joutuvat edelleen kärsimään vähäisistä toimeentulomahdollisuuksista. Esimerkiksi Kiinan kaltaisissa 'menestyvissä' maissa miljoonien on siten ollut pakko ottaa vastaan mitä tahansa työtä - esimerkiksi kansainvälisten merkkivaate- tai elektroniikkavalmistajien alihankkijoiden tehtailla - ja miten pienellä palkalla tahansa.

Kuitenkin samasta vaihtoehtoisten toimeentulomahdollisuuksien puutteesta monissa köyhissä maissa voi sanoa seuranneen meille rikkaissa maissa jotakin hyvää - nimittäin eräänlaiset loputtomat köyhien maiden vientituotteiden 'alennusmyynnit'. Sillä kun monilla tuottajilla tai työntekijöillä köyhissä maissa ei ole mitään mahdollisuuksia kieltäytyä heille tarjotuista hinnoista, näistä maista tulleet vientituotteet ovat voineet jatkuvasti halventua meidän päässämme.

Tätä köyhien maiden tuotteiden 'alennusmyyntiä' meillä rikkaissa maissa kuvastaa ikävän osuvalla tavalla erään suuren elektroniikan vähittäismyyntiketjun tunnettu mainoslause, 'Se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa'. Kyllä, nykyisessä tilanteessa pelkästään omalta kannaltaan katsottuna kuluttajan on tyhmää maksaa enempää - kyllä esimerkiksi tansanialainen kahvinviljelijä tuotteensa tai intialainen tehdastyöläinen työnsä meille myy miten alhaisella hinnalla tahansa, silloin kun vaihtoehtoja selviytymiselle ei ole.

Jatkuvien 'alennusmyyntien' huomaamista täällä rikkaissa maissa on kuitenkin vaikeuttanut se ettei köyhempien maiden tuottajille maksettu pienempi korvaus usein näy suoraan yksittäiselle kuluttajalle. Kun useimmissa tuotteissa erityisesti vähittäismyynti - tai sitten valmistuttaminen ja kansainvälinen kauppa - on erityisesti viime vuosikymmeninä keskittynyt yhä harvempien yritysten käsiin, hintakilpailu tuotteiden myynnissä kuluttajille on vähentynyt. Kauppiaiden tai valmistuttajien ei siten ole ollut pakko siirtää tuottajille ja työntekijöille maksamaansa alhaisempaa hintaa eteenpäin kuluttajille laskeneina hintoina.

Esimerkiksi Keniasta lennätetyt tuorehedelmät tai ghanalainen kaakao voivat kuluttajille olla samanhintaisia - tai kalliimpiakin - kuin aiemmin. Tuotteiden valmistamiseen köyhissä maissa osallistuvat saavat usein koko ajan pienempää korvausta, mutta niitä ostavat yritykset rikkaissa maissa ovat voineet pitää hintojen kasvaneen erotuksen itsellään kasvaneina voittoina.

Lopputuloksena on ollut se että me täällä rikkaissa maissa - joko kuluttajina tai yritysten osakkeenomistajina - olemme hyötyneet. Häviäjä taas on ollut esimerkiksi bangladeshilainen tekstiilityöläinen tai bolivialainen pienviljelijä. Kumpikin on usein joutunut tekemään yhä pidempää päivää saamatta silti työstään välttämättä edes ravitsemukseen tai muihin elämisen perusvälttämättömyyksiin riittävää korvausta.

Juuri tätä nykyiseen maailmankauppaan liittyvää epäoikeudenmukaisuutta korjaamaan Reilua kauppaa ja muita eettisen kaupan aloitteita tarvitaan. Tuskin useimpien ihmisten oikeustajun mukaan on kuitenkaan oikein, että köyhempien maiden tuottajia tai työntekijöitä 'rangaistaan' vaihtoehtoisten toimeentulomahdollisuuksiensa puutteesta maksamalla heille yhä alhaisempaa korvausta, ja vain siksi ettei heillä ole varaa kieltäytyä.

Esimerkiksi kahvi tuskin on meillä rikkaissa maissa tavallisille kuluttajille tai yrityksille yhtään vähemmän arvokasta kuin aiemminkaan - monethan juovat sitä nautinnolla joka päivä! - vaikka kahvin jatkuvasti laskevien hintojen valossa siltä näyttäisikin. Kyse on yksinkertaisesti vain siitä, ettei rikkaissa maissa ole enää pakko maksaa kahvista niin paljon kuin ennen.

Lopuksi voikin väittää että eettisellä kaupalla on nykytilanteen muuttamisessa paljon syvempikin merkitys kuin vain yksittäisiin tuottajiin tai työntekijöihin kohdistuvien epäoikeudenmukaisuuksien korjaaminen, niin tärkeää kuin se onkin. On todennäköistä että nykyinen – usein tahattoman – hyväksikäytön mahdollistava tilanne voi muuttua vain jos köyhien maiden käymän kaupan hyödyistä nykyistä suurempi osa jää tuottajamaihin.

Tuottajat monissa köyhistä maista eivät nimittäin ikinä pysty parantamaan kilpailukykyään – ja siten toimeentulomahdollisuuksiaan – jos nykyistä suurempi osa tuloista ei jää tuottajamaihin käytettäväksi tuotannon tehostamiseen. Varojen puutteesta kärsivät valtiot eivät voi myöskään kehittää nykyistä täysin riittämätöntä talouden toimintaympäristöä, kuten tiestöä ja koulutusjärjestelmää, ilman lisääntyneen viennin kautta syntyneitä verotuloja.

Samaten nykyistä suurempia tuloja maailmankaupasta tarvitaan köyhissä maissa kipeästi myös synnyttämään suurempaa ostovoimaa, sillä ilman kotimaisen kysynnän merkittävää kasvua näissä maissa ei voi ikinä syntyä tarpeeksi toimeentulomahdollisuuksia.

Eettisemmän maailmankaupan mahdollistama tulojen suurempi jääminen köyhiin tuottajamaihin voi siten olla ainoa pysyvä keino poistaa nykyisen maailmankaupan epäoikeudenmukaisuudet. Sillä vasta kun parantuneiden tuotanto-olosuhteiden ja lisääntyneen kotimaisen kysynnän myötä köyhistä maista löytyy nykyistä huomattavasti enemmän toimeentulomahdollisuuksia, ei tuottajien ja työntekijöiden tarvitse enää suostua mihin tahansa heille maailmankaupassa tarjottuihin ehtoihin.

Jos eettisen kaupan aloitteet onnistuisivat leviämään merkittävästi ja lisäämään siten tulojen jäämistä köyhempiin maihin tuottajille, ne olisivat onnistuneet tehtävässään tehden itsensä lopulta tarpeettomiksi. Sillä kun lisääntyneet tulot köyhissä maissa olisivat vilkastuttaneet taloudellista toimintaa ja lisänneet toimeentulomahdollisuuksia, tuottajien tai työntekijöiden näissä maissa ei tarvitsisi enää puhtaan pakon edessä suostua heille tarjottuihin alhaisiin hintoihin - jolloin kaikki maailmankauppa voisi viimein olla aidosti vapaaehtoisuuteen perustuvaa ja oikeudenmukaista.

Voi siten sanoa, että nykyisin usein käytetty sanonta ”Maailma muuttuu ostos kerrallaan' on totta - valitettavasti kuitenkin myös negatiivisessa merkityksessä. Nimittäin joka kerta kun ostaa 'tavallisilla' ehdoilla tuotettua kahvia, banaaneja tai vaikkapa kännyköitä on taas omalta pieneltä osaltaan varmistanut sen, että jälleen osa köyhissä maissa tilanteen muuttamiseen tarvittavista tuloista onkin taas siirtynyt rikkaampiin maihin meidän hyödyksemme. Sitä kautta voi myös sanoa - ylpeänäkö? - tehneensä jälleen oman pienen osansa sen eteen, että vähemmän epäoikeudenmukaisen maailman saavuttaminen on taas hiukan kauempana.

Jari Lanki, tutkija
Helsingin yliopisto